Jos sulla ei ole minkäänlaista liikunnallista harrastusta, suosittelen lämpimästi aloittamaan. Mitä enempi ikää tulee, sen oleellisempaa se on.

Omasta kokemuksesta tiedän, että kaikki liikunta voi olla inhottava ajatuksenakin.
Mutta kun sen oman jutun löytää, huomaa paljon hienoja asioita. Ja todennäköisesti miettii, miksen aloittanut aiemmin.
Parempi toki myöhään, kun ei ollenkaan. Tuttu juttu.

Itsellä napsahti päässä tuossa noin 17v sitten. Kunto oli totaalisen surkea ja reippaasti ylipainoa. Mutta päätös oli syntynyt. Väkisinhän asiat ei tapahdu, vaan asian pitää lähteä omasta itsestä. Löytää sellainen tekeminen mistä tulee tapa, ja mikä on mukavaa.
Toki varmasti kaikilla on “ei huvita” aikoja eri asioiden suhteen. Mutta kun tekeminen on muodostunut tavaksi, tulee silti lähdettyä ja tehtyä.

Oma kunnon parannus lähti kävelylenkeillä, koska oikein muuhun ei ollut, eikä mikään kiinnostanut sen kuntoisena.
Tosin tämä on väärä ajatus sinänsä.
Sittemmin toistakymmentä vuotta treenejä ohjanneena, todella usein kuuluu “en mä voi tämän kuntoisena tulla” “pitää ensin parantaa kuntoa”.
Omaa “huonoa kuntoa” ei tarvitse mitenkään hävetä, sitähän ollaan myös parantamassa. Jos sitä kuntoa pitää mukamas parantaa, ennen ihmisten ilmoille uskaltautumista, se on vähän sama juttu, kun siivotaan ennen siivoojan tuloa (jos nyt sattuu siivoojaan olemaan varaa 😀 )
Jos ei yksin liikkuminen innosta, olisiko kumminkin siitä porukasta apua?
Ei treenin tarvitse, eikä pidä, olla hampaat irvessä vääntämistä, vaan se voi olla hyvinkin mukavaa oikeassa porukassa, ja kun löytää sen oman jutun.

Joten lähde ihmeessä kokeilemaan eri asioita. Vaikka harrastuksia jo olisikin, silti voi kokeilla myös uutta.

Mun latu jatkui kävelemisen, ja oman painon vähenemisen ynnä yleisen olemisen kohentumisen, jälkeen aikidotatamille. Koska tuntui, että nyt pystyi jotain jo tekemäänkin. Ja siellä, ja muutaman muun lajikokeilun viedessä, hurahti toistakymmentä vuotta.
Aikidon parissa 2. dan, fukushidoin opettaja-arvo ja VOK1 olivat mahdolliset suoritukset entiselle laiskurille 🙂
Treenien ohjaaminen tuli myös kuvioon mukaan ja jatkui omassa aikidoseurassa.

I believe I can fly? 

Seura on edelleen olemassa, mutta touhuilu on nykyään pääasiassa toiminnallista treeniä pienelle porukalle.
Aikido jäi polvileikkuun ja siitä kuntoutumisen myötä. Polvi oli vanha vamma, joka paheni. Mutta sen korjaamisen jälkeen ei halunnut enää kaatuilla tatamilla, jottei ongelma uusiutuisi.
Kuntosalilla oli myös välillä käyty, ja tatamilla pyörimisen jälkeen salilla tuli käytyä entistä useammin.

Vesisade ei haittaa, kun treeni maistuu 🙂

Kuntosali voi kuulostaa alkuunsa kamalalta asialta sekin. Mutta lihakset on se millä kroppaa liikutetaan. Joten taas suosittelen lämmöllä. Jos, vaikka ja kun niitä muitakin harrastuksia olisi.

Jos asia on ihan uusi ja jännittävä, koita saada vaikka kaveri mukaan. Saleilla saattaa olla myös starttiryhmiä aloittelijoilla. Tai PT, joka opastaa alkuun.
Edelleenkään se “huono kunto” ei ole syy jäädä pois. Ja “mulla on niin pienet painot” on sekin huono syy.
Aina löytyy joku, jolla on pienemmät tahi isommat. Ei sillä ole mitään väliä.
Sitä ei myöskään tarvitse arkailla, että tekee jotakin väärin tai naurettavasti. Kaikki on aloittaneet joskus, ihan tosi!

Salilla voi myös kysyä neuvoja. Toki kesken sarjan ei kannata mennä ketään häiritsemään, mutta varmasti moni neuvoo mielellään treeninsä ohessa. No, toki päästää siihen, että neuvoja on monia. Tyhmyyksiä ei kannata tehdä. Eli oma järjenkäyttö on sekin aina kannattavaa.

Origym Orivedellä

Erilaisilla salin laitteilla pääsee hyvin alkuun, ja saa tuntumaa lihaksiin. Vapaat painot haastavat sitten jatkossa mukavasti, eikä niitäkään kannata turhaan pelätä.
Toki liikkeet kannattaa heti alkuun tehdä hallitusti, eikä ahnehtia liikaa painoja heti lähtöön.
Vapaiden painojen ollessa ihan uusia asia, niiden kanssa touhuiluun on hyvä saada apuja kokeneemmilta.

Nyt kun on päästy sitten siihen salikärpäsen puremaan, harmittavasti aina välillä näkee sitten sellaisia treenaajia, jotka haluavat heti kaiken.
Laji kuin laji, ei kannattaisi alkuun ahnehtia. Viisi kertaa viikossa salilla aloittelijana, ja meno voi maistui puulta aika pian.
Tai jos harrastusta on yhtäkkiä joka päivälle, voi patterit kulua hyvin nopsaa, ja palataan sohvan pohjalle.
Eli maltti on valttia tässäkin kohtaa, vaikka alkuinnostuksessa tuntuisikin siltä, että jotain pitää tehdä koko ajan.

Jotta treeni tulisi myös pysyväksi osaksi, sen on sovittava hyvin muuhun elämään.
Jos aikataulu on orjallinen, sekin kuluttaa.
Ellei ole kisoihin valmistautuva urheilija, aina voi joustaa. Toki se valmistautuva urheilijakin voi joustaa, mutta pääosin ei halua..
Joskus skipattu treeni onkin jopa parempi asia. Mutta toki taas kannattaa muistaa, että jos skippaamisen syy on “ei ny huvita”, voi siitäkin sitten tulla tapa.
Mutta yleisesti ottaen kroppaa on myös hyvä kuunnella järkevästi.

Eli se kuuluisa kultainen keskitie pitäisi löytää, ja homma toimii. Lepopäiviäkin pitää olla, vaikka miten urheiluinnostus sattuisikin päälle.
Suunnitelmat muuttuu tarvittaessa, mutta pidempi tauko voi tehdä “paluusta” vaikean.

Loppuun vielä toteamus, että itse auttelen mielelläni vapaiden painojen kanssa treenaamisessa. Jos siis satut olemaan seudulla, apuja saa aina kysyä, eikä se kustanna mitään.
Mielellään pitäisin myös vaikkapa voimanosto workshoppeja, mutta vielä ei ole tähän touhuun löytynyt sopivaa aikaa ja paikka. Ehkäpä joskus 🙂

Ei mitenkään totista, vaikka ohjaajana nyrkkeilytereenissä itse Dayron Lester 😀